Rauhaa ja rakkautta.

Kukaan ei enää edes ehdota, että syötäisiin rusinasoppaa tai sekamelskasoppaa. Kuvittelen kuinka joskus tulevaisuudessa kerron villejä tarinoita niistä. Kuinka joutui pienenä irvistellen vetämään ämpäreittäin luumukräämiä. Nyt on vaan kinkkua ja laatikoita ja uutena iän mukanaan tuomana ystävänä kylmäsavulohta. Syön enemmän kuin lapsena, mutta ehkä vähemmän kuin viime vuonna.
Kaikki lahjat on vääriä. Väärän kokoisia pitkiä kalsareita, samoja dvdeitä mitä saatin lahjaksi jo viime vuonna, elokuva, mikä on jäänyt äidin mieleen, koska se on meidän ainoa yhteinen positiivinen leffakokemus. Karkkia, mistä kukaan muu ei pidä paitsi isä. Kirjekuorissa käsin piirrettyjä kuvia erinäisitä lapasista ja teemyssyistä mitä lupaan kutoa kunhan ehdin. Aamun riisipuurossakin oli mantelin sijasta maapähkinä.


Joulukuusi, jonka latvassa komeilee japanilainen pop -idoli vartioi meidän olohuonetta, jossa me istutaan katseet liimattuna tv -ruutuun. Me istutaan periaatteessa koko päivä television edessä. Lukuunottamatta  jouluateriaa ja -saunaa. Ei se haittaa tosin. Musta on kivaa istua olohuoneessa. Musta on kivaa olla yhdessä, ja kiusata äitiä huonoista lahjavalinnoista. Syödä juustoja ja huutaa pakonomaisesti siskon kanssa "paskaa, paskaa" kun Shrek sattuu sanomaan niin. Kiitos Shrek.

Sielu on maailman kaunein ja rumin asia.

Sielun pehmein osa on niin kosketus herkkä, että pienikin isku tuntuu suurelta. Se on niin vaikeasti artikuloitavissa, että sen paljastaminen jättää aina epämääräisen epämiellyttävän olon. Ei paljasta sieluaan edes pitäisi näytellä. Sen kuuluisi olla sellainen asia, mikä avautuu itsestään niille, jotka osaavat sitä arvostaa. Kaikkien muiden kuuluisi jäädä arvailemaan omistatko edes inhimillisyyttä.

En mä ole mikään lintu

Meidän perheessä ei syödä kunnolla. Päivässä on vaan yksi ruoka, ja loppu aika syödään leipää. Ruisleipää, täysjyväleipää, pullamössöleipää. Ja sitten kun kaikkien mahat turpoaa, me vedetään kimpassa aktiviaa. Se on se, millä meidän perheen riisitauti parannetaan.
Paskajugurtilla.

Metamorfoosi liike-energiaksi

Älä kato mua, mä va-va-va-va-va-vavapisen.
Mun alahuuli värisee, kädet tärisee.
Mä katoan, hajoan, vajoan, kajoan.
Mu et sä nää, mun pää, se jää, se jää se jää se jää.

Oodi teelle

Mä rakastan teetä. Mä rakastan mustaa teetä hunajalla ja maidolla. Se saa mut rakastaan aamuja. Mä rakastan chai -teetä, joka tuoksuu joululta ja lämmöltä. Mä rakastan nokkosteetä, joka imee nesteitä mun kehosta, eikä mua turvota enää. Sitruunatee tekee Italiasta vähän siedettävämmän. Mä rakastan kamomillateetä, joka rauhottaa mut uneen. Keskipäivällä mä rakastan sokeria ja kahvia ja kermaa, vaikka mikään niistä ei oo teetä. Mä rakastan huuta: "Ottaako joku muu teetä?", ja mä rakastan juoda sitä kolmatta kuppia teetä.

Lakkaa, lakkaa, lakkaa, muita mä en tiedä.

Mä en tiedä mikä sen kankaan nimi on, mutta sitä on pitkiksissä. Niiden pienet kuminauhat on katkeilleet haaroista pitkälle reiteen, ja jos mä en tietäisi paremmin, kuvittelisin, että niistä puskee läpi joku villi, eksoottinen karvoitus.

Kerran kun mä olin bussissa mä aloin irrationaalisesti pelkäämään, että mun säärikarvat alkaa kasvamaan mun sukkahousujeni läpi. Mun edessä oli päästävarpaisiinnaisia, ja mä ajattelin, että ne pitää mua likaisena. Mua ja mun säärikarvoja, mun häveliäisyyden rajoilla liikkuvaa kesämekkoa. Ne joutuu uimaan vaatteet päällä. Mun mielestä se on surullista. Meneeköhän ne koskaan salaa päästävarpaisiinalasti uimaan? Mä menisin.

Mutta mä meen nytkin, eikä mulla oo mitään salaisuuksia.

Ja sussa ei mikään elä.

Se on taas painavana mun sisällä, ja se repii mut alas. Mutta mä pysyn pystyssä, ja mun pitää koko ajan liikkua. Liikkua ja nauraa, ja mun suuni kertoo juttuja. Ja me ollaan taas tuttuja ja sä kiipeet mun silmiin, ja te kaikki hymyilette ja vaara on kai ohi, mutta oikeasti se on vaarallisimmillaan.

Nainen

Mun ympärillä leijailee naisen haju. Ei mitenkään kevyesti, ei se oo kevyttä hajua. Se roikkuu raskaana ilmassa, enkä mä erityisesti pidä siitä. Naisen haju, veren haju, kohdun haju. 

Syntymättömyys valuu hitaasti musta, ja mä tykkään niistä hennon punaisista jäljistä, mitä se jättää vessapaperiin. Mä pelkään niitä tummanpunaisia jälkiä, mitä se jättää lakanoihin. Mutta en niin paljon, kun tuun joskus pelkämään.

levoton levollisuus

Se leijuu mun ympärillä, kiertelee ja kaartelee, ja mussa oli joku kaunis ajatus. Oispa se jäänyt mun alitajuntaan, koska mun tietoisuus tavottaa enää vaan jonkun viipyilevän fiiliksen . Hyvä olo, enkä muuta muistakaan. Joka puolella on liikaa virikkeitä, ja mieli lähtee niin helposti harhailemaan. Mun on vaikee pitää keskustelua yllä kaupassa, tai katsoa ketään siellä silmiin, kun siellä on niin paljon kaikkea katseltavaa. Ja miljoona vaihtoehtoista tulevaisuutta. Samanlailla mä joskus puhun itsekseni, vaikka se vaikuttaisi siltä, että mä puhun jollekkin muulle. Liian monta ajatusta, liian monta vaihtoehtoista tapaa esittää asiansa. Liikaa virikkeitä vessassa, ja liian vaikeita mielikuvituskeskusteluja saunassa.

menkkamanaus

Se tavailee mun vatsani muotoja, etsii jotain ulospääsyä, mutta mun maha on kiintee, pehmeen kiintee, naisen maha, ei mikään teräsmaha, mut umpinainen yhtä kaikki, ei se pääse sieltä pois. Miksei se voi käyttää sitä tavallista reittiä? Luulis sen olevan jo tuttu. Ja se menee ylös ja alas, jos suusta tulis ulos. Ei saa, yhyy! Älä kiusaa toista, sä oot piinannu mua jo vaikka kuinka kauan, saanut mut epäileen itseäni. Mikä lähtee musta, ja mikä tulee susta? Ja voisiks sä lähtee jo pihalle musta!

Mussa sähisee. Mussa sata miljoonaa rakettia. Enkä mä tiedä polttaako ne mun sisukseni arpikudokselle, vai eikö mun maksa oo koskaan nähnyt mitään kauniimpaa.

Tunnevamma

Mun askel on rivakka ja päättäväinen, ja mun otsalla hikoilee kiire. Tai enneminkin idea kiireestä, oikeasti mä kohtelen aikaa aika välinpitämättömästi. On vaan näitä hetkiä, kun mä oon kevyt ja kaikki värit yhtä aikaa. Ja sitten on kaikki se pimeä aine siinä välissä, kaikki se mitä mä enimäkseen oon.

Mä istun alas, ja mun sydän tykyttää lujaa. Hieron hikeä niskasta, ja yritän etsiä jotain mitä katsella. Tärisen, ja mun jalka alkaa käydä.  Tää on kamalaa, ja ihanaa, tää on jotain. Jotain muutakin, kun että mä vaan istun, eikä mulla oo  mitään, paitsi katoavan pieni tietoisuus siitä, että mikään ei liikuta mua, kosketa mua. Mikään mun ulkopuolinen ei oo mitään, koska se on niin paljon, että mä oon poissulkenut sen. Kehittänyt itselleni vaikeuden selvitä edes yksinkertaisimmista elämää ylläpitävistä toimista. Luonut itselleni mahdottomaksi kiinnostua ulkoisesta maailmasta, koska silloin mä lakkaan olemasta olemassa. Ikään kuin mä kadottaisin tietoisuuden itsestäni, jos en herkeämättä ajattelisi sitä. Ja jokainen hetki, kun joku saa ohjattua mun mieleni muualle, mä herään hetkeksi eloon, mutta aina mä kuolen uudestaan. Uudestaan ja uudestaan. Enkä mä tiedä miten päästä tästä metaforisesta itsemurhasta eroon.

Naisen logiikka

Mä näin susta unta. Niin että missä sä viivyt?

Mä nään sun silmistä vanhan minäni, ja tiedän etten koskaan enää pysty olemaan mitään sellaista.

Yhtäkkiä mä oonkin taas sellainen. En tiedä mitä sanoa, hymyilen ja katson maahan, ja puristan käsiä hillittömästi yhteen. Sun silmissä vilahtaa jotain. En osaa tulkita sitä, mutta se on jotain sellaista, mikä saa sut pakenemaan paikalta nopeasti. Ja se tulee musta äkkiä, arvaamattomasti. Mä nieleskelen sitä. Mä en halua sitä, mutta samalla mä oon positiivisesti yllättynyt siitä, että mä tunnen jotain. Jotain muutakin kun sitä tasasta paksua. Sitä jatkuvaa painavaa menispä se pois.

Kiidän paljain jaloin valosta toiseen, ja sitten mä tapaan yhden toisen. Se on itkenyt koko aamun. Sen näkee sen silmistä, ja sanoista jotka se kuiskaa mulle myöhemmin. Mut nyt on lääkkeitä, nyt on ok. Mä en syö lääkkeitä. Mun huulet värisee. Ja musta tuntuu että se näkee mun sieluun, ja mun silmät kostuu. Ja mä soperran jotain siitä, kuinka oon hölmö ja tyhmä. Sä halaat mua, ja annat mulle viiniä. Ja me ollaan molemmat idiootteja. Kumpikin ainoa laatuaan.

passivioittunut

Isä on tänään vihainen, se ei anna mulle juustoa. Kostoksi ajattelen, että mä en sentään pidä mistään nolosta iskelmäbiisistä. Sillä on huomenna synttärit, samana päivänä kun maito menee vanhaksi.

Äiti on kuivannut tänään tilliä, ja tehnyt polun kukkapenkkiin. Mä en ymmärrä miksi kukaan haluaisi kävellä kukkapenkissä. Mä en ymmärrä miksi se tekee isälle tosca-piirakkaa synttärilahjaksi, vaikka mä toivoisin suklaakakkua.

Mä oon ollut koko päivän ilman rintaliivejä. Mä en oo ollut koko päivänä pihalla. Oon kyllä pitänyt ikkunaa auki. Mulla on niin tylsää, että voisin kuolla. 

Mä koitan joskus olla olematta olemassa. Niin hiljaa ettei mua kuule. Ja sillon en edes hengitä. En uskalla.

Mua vaivaa, mua vaivaa! Ei sua mikään vaivaa! Mutta kun mä tunnen sen vaivan, sen vaivaavan. Ei se mitään oo, se on sun päässäs. Ja silti se on mun ulkopuolella, joka puolella mua. Mun kurkussa. Mun rinnassa. Se vaivaa, se painaa. Se on sairaus. Sä oot sairas! Se on mielen sairaus, mut ei mielisairaus. Ja mä vihaan, mä vihaan, mä vihaan sitä! Sä vihaat itseäs. Enkä vihaa. En kokonaan, en ytimeen asti. Siellä mä oon puhdas. Aito. Kaiken sen alla. Mut en tiedä miten siitä pääsee eroon. Enkä osaa hengittää, en enää.

Mä leikkaan kieleni irti, ja suutelen kaikki sanat sun suulle

Sitä on vaan jotenkin niin, niin jotenkin. 
Tuhat ja yksi sanaa, ja jokaisessa sanassa tarina. Eikä mitään pysty koskaan ilmaisemaan täydellisesti, ja silti sanoo aina liikaa. Sä kerrot itsestäsi kaiken, eikä sulla ole enää mitään paikkaa itsessäsi minne mennä muiden edessä piiloon. Ja se kaikki ei ole mitään, se on vaan se mitä sä pystyt heijastamaan. Mutta ne luulee, että sä puhut muka omalla suullasi. Vaan ei mulla ole sanoja, eikä mulla ole kieltä. Mulla on vaan silmät, ja niiden pitäis riittää. Unohda kaikki muu.

Paritanssi pasianssi

Joku tyttö mun edessäni yrittää tanssia. Se on kömpelö, ja epävarma, ja se koittaa olla seksikäs, ja sellainen nainen, joka tanssii musiikkivideoissa ja bollywoodissa. Mutta mä tiedän ettei se saa koskaan vieteltyä miestä sillä tavoin.

Se välittää liikaa, ja se haluaa sitä liikaa. Sen joka solu huutaa rakkautta niin lujaa, että jos sitä menee liian lähelle niin kuuroutuu. Sellanen ihminen kiintyy niin lujaa, että siitä ei pääse koskaan eroon. Se syö sut elävältä, eikä hautaa edes luita, vaan nukkuu ne sängyn pielessä.

Lopulta sitä alkaa nolottamaan liikaa ja se lopettaa. Se oli varmaan kännissä. Tai seonnut auringosta.

Ja kaikki miehet kaljuuntuu nykyään päälaelta, ja niiden kasvot on rokonarpiset ja vakavat. Ja ne istuu maassa, ja katsoo tanssivia tyttöjä, eikä halua kuolla.

Oi Mamma

 Mä en itkenyt sun hautajaisissa Mamma. Vihasin vaan sitä pappia, ja ajattelin kuinka typerä sen saarna on.

Äiti itki kuin hullu ja itki ja huusi ja itki. Mä kävelin ympäri hautausmaata, lukien vieraita hautoja, odottaen, että se kaikki loppuu.

Sä ostit meille aina toffeeveneitä, ja mä pyydystin sun luona meduusoita jugurttipurkkiin.

Mä löysin sun hattusi äitin ja isän autosta, kun oltiin tulossa sukuloimasta. Isä käytti sitä ennen mua, ja mä en voi kun ajatella, kuinka sillä on pieni pää.

Mä kuljen joka paikkaan sun hattu päässä, enkä mä itkenyt yhtään sun hautajaisissa.

Ehkei mikään

Mua oksettaa, ja lattioilla on kissan oksennusta. Ikäänkuin get in done and over with.
Ja salamannopeasti mä määrittelen itseni uudestaan.

Mä oon tyhjä ja ohut, ja liukenen ilmaan. Oon se sumu mikä haittaa näkemistä. Epämääräinen, ja häiritsevä. Mä en ole mitään. Ja musta olisi ihana tyytyä siihen. Mutta pakonomaisesti mä etsin itselleni tarkoitusta, tarkoituksenmukaisuutta olemassa ololleni.

Ja mä en uskalla olla vahva ja jämäkkä, koska mun maailmassani mikään ei oo varmaa, ja kaikki muuttuu koko ajan, ja mun lempi sanani on ehkä. Ja mä olen pelkkää kentiettä, ja luultavastia. Ehkä.

Toive äänen eksponentiaalisesta katoamisesta promillemäärään nähden

Sun suu käy tyhjäkäynnillä. Hirveä tarve puhua, muttei mitään sanottavaa, ja niimpä sä sanot kaiken sen, mikä olisi parempi jättää sanomatta. Ihan vaan sen takia, että pääset sanomaan jotain.

Ja kaikki puhe sen jälkeen on takeltelavaa änkytystä. Lauseet mitättömiä, ja tyhjänpäiväisiä. Kaikki sanat juoksee sun huuliltasi karkuun, vain jäädäkseen nurkan taa odottamaan jalka ojossa, että sä kävelet niiden ohi ja kompastut. Ja sä kompastut niihin, uudestaan ja uudestaan, kunnes oot lyönyt pääsi niin monta kertaa, että sulla on pahemman luokan aivovamma, ja sun puhe enää yksinkertaista murahtelua. Ja sillon sä oot saavuttanut jonkun korkeamman tason itsetuhon kautta. Autuaan tiedottomana itse siitä, sillä sä et enää tajua mitään.

sä ja mä ja hä ja tä

Mä en pysty enää tuijottamaan minkäänlaista elektronista ruutua. Mun silmiä särkee, ja mun näkökenttäni jakautuu moneksi. Katse harittaa, silmät ei. Tää ristiriita saa mun aivoni särkemään.

Liikaa sua, ja sua ja sua, ja ennen kaikkea liikaa mua. Joka paikassa, kaiken aikaa. Mä koitan vetäytyä siitä jonnekkin, mukautua jonkun sohvan muotoon, mutta mun camouflage ei oo koskaan riittävä. En mä pysty pakenemaan mihinkään toiseen ulottuvuuteenkaan, koska mun silmäni ei toimi, ja mun tajuntani on liian virkeä, jotta voisin nukahtaa.

Enkä mä voi puhua teidän kanssa, koska mun huuleni on rohtuneet, ja mun suunpieleni nykii joka suuntaan. Ne ei oo saaneet hetken lepoa. Mun olotilalle ei oo suun muotoa, ja silti se mun naamionani yrittää koko ajan viestiä jostain.

Ja eniten, ennen kaikkea, toiveena levollinen ilmeettömyys.

Talviturkki

Ajatuksen virta vie aina johonkin järveen. Musta tuntuu tosin, että tää joki haarautuu moneksi, ja jatkuu pitkälle.

Mulla on jotenkin niin hyvä olo. Ja hetkittäin nouseva levottomuus laantuu, kun mä vetäydyn syrjään, ja annan itseni levähtää kirjoissa. Sellaisissa paikoissa, joissa joilla ja järvillä on nimet. Joissa asioilla on joku selkeä, ja ennalta määrätty järjestys. Ne saa mun sykkeeni tasaantumaan, ja vakuuttaa mut siitä, että kaikki on hyvin. Mun on taas helpompi olla.

Mutta aina se levottomuus hiipii takaisin. Muistuttaa mua salatuista toiveista ja unelmista. Taakoista, joiden painoon mä olen jo niin tottunut, etten enää huomaa niitä.

Ja aina mä hiljennän sen levottomuuden, matkaten jonkun toisen levottomuuksiin.

Mä olen jo niin monta kertaa antanut periksi sille kaikelle, katsonut itseäni silmästä silmään. Katsonut, ja hukkunut siihen sineen, luullen, että nyt mä kuolen. Että nyt mä muutun siniseksi ja purppuraiseksi. Että nyt mä en saa enää happea.

Aina mä saan.
Mä olen hukkunut jo niin kauan kuolematta, että ajattelin välillä koittaa pysyä pinnalla. Saada happea ilman kiduksia. Uida sitä virtaa pitkin, ja saada selville, minkä nimiseen järveen mä lasken.

Lihava aamu

Mä olen suihkussa, ja kuvittelen peseväni sen kaiken pois.
Kaikki sanat, kaikki ilmeet ja eleet. Kaiken mitä mä oon koskaan ollut.
Kaiken mitä kukaan on koskaan ollut.
Mä en ole koskaan puhunut yhtäkään sanaa. En koskaan koskenut ketään.
Kukaan ei ole koskaan katsonut mua päin, enkä mä ole ikinä hymyillyt kenellekkään.
Mä olen suihkussa, kunnes mä olen puhdas siitä kaikesta. Niin ohut, ettei mua enää ole.

Kurkkukipuja

Mussa elää sanoja, jotka ilmenee tiukasti vaan fyysisessä muodossa. Mun kieleni hakee paikkaa mun suuni sisällä, mutta ääntä ei kuulu.
Sen sijaan sieltä kuuluu ääniä, joita mä en tunnista omakseni. En mä halua puhua niistä aiheista mitä siellä on. En mä edes tiedä miten ne on sinne päässet. Ikään kuin mä ajattelisin jonkun toisen ajatuksia. Toisen ajatuksia, koska mun omani on vielä niin kehittymättömiä, että ne on lähes olemattomia.