Yhtäkkiä mä oonkin taas sellainen. En tiedä mitä sanoa, hymyilen ja katson maahan, ja puristan käsiä hillittömästi yhteen. Sun silmissä vilahtaa jotain. En osaa tulkita sitä, mutta se on jotain sellaista, mikä saa sut pakenemaan paikalta nopeasti. Ja se tulee musta äkkiä, arvaamattomasti. Mä nieleskelen sitä. Mä en halua sitä, mutta samalla mä oon positiivisesti yllättynyt siitä, että mä tunnen jotain. Jotain muutakin kun sitä tasasta paksua. Sitä jatkuvaa painavaa menispä se pois.
Kiidän paljain jaloin valosta toiseen, ja sitten mä tapaan yhden toisen. Se on itkenyt koko aamun. Sen näkee sen silmistä, ja sanoista jotka se kuiskaa mulle myöhemmin. Mut nyt on lääkkeitä, nyt on ok. Mä en syö lääkkeitä. Mun huulet värisee. Ja musta tuntuu että se näkee mun sieluun, ja mun silmät kostuu. Ja mä soperran jotain siitä, kuinka oon hölmö ja tyhmä. Sä halaat mua, ja annat mulle viiniä. Ja me ollaan molemmat idiootteja. Kumpikin ainoa laatuaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti