Mua oksettaa, ja lattioilla on kissan oksennusta. Ikäänkuin get in done and over with.
Ja salamannopeasti mä määrittelen itseni uudestaan.
Mä oon tyhjä ja ohut, ja liukenen ilmaan. Oon se sumu mikä haittaa näkemistä. Epämääräinen, ja häiritsevä. Mä en ole mitään. Ja musta olisi ihana tyytyä siihen. Mutta pakonomaisesti mä etsin itselleni tarkoitusta, tarkoituksenmukaisuutta olemassa ololleni.
Ja mä en uskalla olla vahva ja jämäkkä, koska mun maailmassani mikään ei oo varmaa, ja kaikki muuttuu koko ajan, ja mun lempi sanani on ehkä. Ja mä olen pelkkää kentiettä, ja luultavastia. Ehkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti