Mä en pysty enää tuijottamaan minkäänlaista elektronista ruutua. Mun silmiä särkee, ja mun näkökenttäni jakautuu moneksi. Katse harittaa, silmät ei. Tää ristiriita saa mun aivoni särkemään.
Liikaa sua, ja sua ja sua, ja ennen kaikkea liikaa mua. Joka paikassa, kaiken aikaa. Mä koitan vetäytyä siitä jonnekkin, mukautua jonkun sohvan muotoon, mutta mun camouflage ei oo koskaan riittävä. En mä pysty pakenemaan mihinkään toiseen ulottuvuuteenkaan, koska mun silmäni ei toimi, ja mun tajuntani on liian virkeä, jotta voisin nukahtaa.
Enkä mä voi puhua teidän kanssa, koska mun huuleni on rohtuneet, ja mun suunpieleni nykii joka suuntaan. Ne ei oo saaneet hetken lepoa. Mun olotilalle ei oo suun muotoa, ja silti se mun naamionani yrittää koko ajan viestiä jostain.
Ja eniten, ennen kaikkea, toiveena levollinen ilmeettömyys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti