Ajatuksen virta vie aina johonkin järveen. Musta tuntuu tosin, että tää joki haarautuu moneksi, ja jatkuu pitkälle.
Mulla on jotenkin niin hyvä olo. Ja hetkittäin nouseva levottomuus laantuu, kun mä vetäydyn syrjään, ja annan itseni levähtää kirjoissa. Sellaisissa paikoissa, joissa joilla ja järvillä on nimet. Joissa asioilla on joku selkeä, ja ennalta määrätty järjestys. Ne saa mun sykkeeni tasaantumaan, ja vakuuttaa mut siitä, että kaikki on hyvin. Mun on taas helpompi olla.
Mutta aina se levottomuus hiipii takaisin. Muistuttaa mua salatuista toiveista ja unelmista. Taakoista, joiden painoon mä olen jo niin tottunut, etten enää huomaa niitä.
Ja aina mä hiljennän sen levottomuuden, matkaten jonkun toisen levottomuuksiin.
Mä olen jo niin monta kertaa antanut periksi sille kaikelle, katsonut itseäni silmästä silmään. Katsonut, ja hukkunut siihen sineen, luullen, että nyt mä kuolen. Että nyt mä muutun siniseksi ja purppuraiseksi. Että nyt mä en saa enää happea.
Aina mä saan.
Mä olen hukkunut jo niin kauan kuolematta, että ajattelin välillä koittaa pysyä pinnalla. Saada happea ilman kiduksia. Uida sitä virtaa pitkin, ja saada selville, minkä nimiseen järveen mä lasken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti