mikämikätotuus

Mun unissa mä juoksen. Ja se pöly jää ilmaan leijumaan laskeutuen maahan hitaasti, rauhassa, ilman mitään kiirettä. Ja taivas on sininen, ja kadut on kapeita. Ja vuoret on vaaleanvihreitä ja vaaleanpunaisia.

Ja mä istun jollain katolla, ja katselen sitä kaikkea. Ja mä haistan sen tuulen. Samaan aikaan ihanan viileän ja lämpimän. Eikä mun tarvii jäädä siihen. Se kaikki on mun vain sen hetken, kun mä olen siinä.

Mulla ei ole kotia. Mulla on vaan jalat, ja muistikirja ja värikyniä, ja kirja. Ja jalat ja kädet ja ääni. Ja kasvot ja silmät. Mua ei sido mikään. Ja silti mä en oo yksin. Ja mä voin kirjottaa postikortteja, ja piirtää niihin pieniä hymyileviä naamoja, ja aurinkoja. Ja mulla ois joku kelle lähettää ne.

Mä voin jäädä tai lähteä, miten haluan. Mä olen vapaa.

Mutta kun mä herään, on mulla vuokra-asunto ja työhuone, ja jääkaapissa ruokaa, ja kissa, ja sossu ja kela, ja kylmä nenänpää. Mutta kun mä suljen silmät, on yö ja päivä sama. On mun unet ja mun todellisuus sama. Mä oon kaikkea mitä mä oon, ja kaikkea mitä mä saatan kuvitella. Mä oon, kaikissa niissä muodoissa, missä oleminen on mahdollista. Mä oon, koska mä uskon olevani.

puhetta puheetta

Ja kumpa mulla ei olis kieltä millä puhua. Kumpa mä vaan osaisin olla hiljaa. Kun mä en osaa tuoda niitä hetkiä esiin sellaisina kuin ne on. Niitä ajatuksia, niitä tunteita. Siitä jää aina puuttumaan jotain. Ja samalla kun ne sanat tippuu mun suusta, mä huomaan kuinka tyhjiksi ne tekee kaiken sen mikä mun aivoissa oli täyttä. Ja sen toisen eteen heijastuu vaan kömpelö yritys kuvata sitä, mitä oikeasti oli. Sitä mitä mä oikeasti halusin sanoa.

Ja kaikki kaunis ja hyvä, mitä mulla oli muuttu rumaksi ja vieraaksi, enkä mä enää kestä katsoa sitä, enkä mä enää kestä katsoa itseäni.

Mä haluaisin niin kovasti kertoa sen miten ne asiat oli, ja meni, ja millasta se on. Miten mä koin sen, ja miten mä koen kaiken. Kertoa kaiken. Enkä mä tuu koskaan onnistuun siinä. Siitä jää aina puuttumaan jotain. Mä en tuu koskaan tavoittamaan sitä kaikkea.

Kumpa

Joskus vielä tuntuu siltä kun ois elossa. Ja sitten se on sitä, että sä oot tyyni ja hymyilet, ja sun sisällä se juoksee, se juoksee se ahdistus, eikä se pysähdy koskaan. Onnellinen ja rauhallinen, ja susta tuntuu kuin sä voisit kuolla. Ja sä aattelet, et jos se on tällasta et mikään ei enää tunnu miltään, niin kumpa sä kuolisitkin.

Ja jatkuva pelko, ja jatkuva juoksu, ja pelko ja juoksu ja ahdistus. Ja koko ajan se on koko ajan. Se on kun mä keitän aamukahvin ja syön rauhassa sen puuron. Kun mä haen postin ja poljen polkupyörällä sinne jonnekkin. Kun mä  katson sua silmiin ja kuuntelen sua, ja käyn mun katseella läpi jokaisen poimun ja painauman sun kasvoissa, ja pakotan itseni ymmärtämään mitä sä sanoit, vaikka toivoin sen olevan joku laulu, jossa vain sävelellä on merkitystä.

Ja kumpa mun ei tarvis koskaan puhua, ja kumpa mun ois turvallinen olla, ja kumpa mä voisin vaan puhua eleillä, ja piirtää mun sormilla kaikki mun tunteet ja ajatukset kaikkien ihoon, sormella ihoon, ja kynällä paperiin, ja kun mä oisin yksin, mä laulaisin.

Irtolainen, irtonainen, nainen.

Mä haluisin juosta vaan. Juosta karkuun kaikkea mikä on. Juosta vaan, enkä koskaan pysähtyä. Eikä mun tarvis löytää mitään paikkaa mihin jäädä, missä kaikki ois hyvin, kun mä voisin juosta, juosta vaan, ja se ois hyvä. Siinä juostessa ois hyvä. Eikä se tyhjyys sais mua koskaan kiinni.

 

Ois vaan, pois vaan.

Koko päivä lattialla. Koko päivä mä valun tuolin selkänojaa alas. Koko päivä kiukkua ja ahdistusta.

Illalla mä lähden polkeen ulos, ja musta tuntuu kuin mun keuhkot repeis. Ja silti, se pimeys tuntuu hyvältä. Se himmeen katulampun valaisema, kävelytien asfaltin läpi puskeva leskenlehti tuntuu hyvältä.

Pihalla kaikki tuntuu lempeemmältä, ja vähemmän pahalta. Vähemmän suurelta. Jos ois lämpimämpi, mä jäisin vaan nurmikolle makaan. Voispa vaan jäädä nurmikolle makaan, ja maata siinä ikuisuuden, eikä ikinä tarvis lähtee mihinkään. Sellaseen korkeeseen heinikkoon, mikä piilottais sut kokonaan. Eikä kukaan jäis kaipaamaan sua, eikä kukaan muistais sua, ja sä saisit vaan rauhassa olla ja unohtua sinne.

Eikä kukaan sanois, että sä oot kamala tai ihana. Eikä kukaan sanois, että älä koskaan muutu. Tai että sä oot muuttunut niin. Eikä mun tarvis olla mitään mitä kukaan muu haluaa, eikä mun tarvis olla jotain mitä en oo enää ollut vuosiin, tai jotain mitä en oo ollut koskaan. Ois vaan mä, ja lempee tuuli, ja ois vaan, ja ois vaan, ja se kaikki mikä ois vaan riittäis.

Matka

Mä haluaisin kirjoittaa jonkun tarinan. Jonkun ihan lyhyen ja kertoa siitä vaan. Ehkä mun aamusta. Siitä miehestä, joka oli kuin poika, kun se oli käynyt omenavarkaissa. Ja aattelin, että se on varmaan ryypännyt kaikki rahansa, eikä sillä oo siks varaa ruokaan ja se joutuu varastaan omenia että pysyy hengissä.

Ja kuinka mä jouduin bussin perälle istuun kun ei ollu muita paikkoja, ja mä aattelin, etten haluu istuu bussin perällä kun siellä istuu aina vaan kaikki kovikset, enkä mä haluu olla kovis, mä haluun olla ihan näkymätön vaan. Ja kuinka kaikki suututti mua ilman syytä, ja mä halusin vaan vetää koko maailmaa pataan. Ja se johtu luultavasti siitä, että mulla on alkamassa menkat, ja kaikki rationaalisuus vaan katoo musta.

Ja kuinka mä olin sitten perillä, ja joku mies juoksi kadun yli vaikka oli punaset. Eikä se ehtinyt kuitenkaan kun siihen kahden tien keskelle, ja se joutu oottaan niitä vihreitä valoja ihan niin kun kaikki muutkin. Ja se pääsi toiselle puolelle ihan samaan aikaan kun kaikki muutkin.

Ja sitten mun matka oli ohi. Eikä sillä ollut merkitystä mistä mä lähdin tai minne mä menin. Vain sillä matkalla oli merkitystä. Sillä sumulla, mikä ympäröi sitä kaikkea, ja oli niin sankka, ettei sen takaa meinannut näkyä aurinkoakaan. Ihan kun kaikki ois ollut unta vaan.

Itsestään ilman itseään

Mä peitän sen, ja kätken hyvin. Niin hyvin etten edes tiedä sen olevan siellä. Se tulee pintaan kun pysähdyn, mutta vain aavistuksena, eräänlaisena heijastuksena. Enkä mä tiedä mikä se on. Oon painanut sen niin syvälle, ja koittanut unohtaa, että kun se tulee esille, en tunnista sitä.

Ja sitten yhtenä aamuna mä herään, ja se on mussa päästä varpaisiin. Ja mä muistan sen taas. Ja mä oon surullinen. Koska se on suru.

Ja silti sen kanssa on helpompi olla kuin ilman sitä. Koska jos mä teeskentelen, ettei sitä ole, muutun mä joksikin vieraaksi. Ja koska mä en muista kuka mä oon, niin alan teeskentelemään, että muistan. Muutun heijastukseksi itsestäni. Heijastukseksi jostain mitä oon joskus ollut. Mutta koska mä olen nyt enkä joskus, muutun mä vain ontoksi kuoreksi. Ja vihaan sitä kuorta. Koska vaikka se ulkoapäin näyttää täydeltä, on se sisältä tyhjä.

Tänään mua pitää katsella, ei kuunnella.

Ei aivoissa mitään. Mulle voisi sanoa mitä vaan, enkä mä osaisi sanoa mihinkään mitään takaisin. Tuijottaisin vain, jos uskaltaisin, ja hymyilisin. Tänään mä puhun teoilla ja eleillä, eikä mun sanoilla oo mitään merkitystä. Tänään vain mun mykkyyteni tarkoittaa jotain.

Ja jos mun on kuitenkin pakko puhua, on jokainen sana haparoiva ja pakotettu. Ontto ja valheellinen. Koska ne on kaikki sanoja, jotka ei ilmene mussa luonnostaan, vaan jotka on istutettu muhun muiden toimesta. Muita varten. Ja kun mä puhun, vain ne sanat puhuu. Mä itse istun niiden takana ajattelemassa jotain ihan muuta. 

Mutta jos mä heilautan mun kättä, tai hämennän hernesoppaa, tulee se musta aidosti ja luontevasti. Ja niistä liikeistä voi nähdä mun todellisen luontoni. Mun todellisen minäni. Ne ei valehtele tai huijaa. Ne vaan on, ja ne on täyttä totta.

sisäinen kaaos

Mul on levoton olo, mä oon onnellinen, mua ahistaa. Aurinko paistaa ja se kaikki johtuu siitä. Mulla on krapula ja se kaikki johtuu siitä. Mulla on alkamassa menkat ja se kaikki johtuu siitä. Mun tekis mieli juosta, mun tekis mieli tanssia. Heittää vaatteet nurkkaan. Leikata mun alushousut sivusaumoista, ja ommela ne takas yhteen pienemmiksi niin, ettei ne tippuis mun päältä.

Mä oon aggressiivinen, mutten vihainen. Mulla on likaset isot vaatteet ja se tuntuu hyvältä. Tuntuu turvalliselta olla raihnainen. Tuntu vahvalta olla välinpitämätön ulkonäkönsä suhteen. Sillon kukaan ei pysty suhun, mutta sä pystyt kaikkeen.

aamu yöllä, aamuyöllä

Puoli kuudelta aamulla, musta tuntuu kuin mulla olisi seitsämätsadat eri kasvot. Ja samalla yhdet, jotka ei pysty peittämään niistä yhtäkään. Kahvinkeitin huokaisee aina välillä levottomasti. Siellä on vielä toinen kuppi kahvia, ja mä tiedän etten mä tuu koskaan juomaan sitä. Haluun pitää sen silti lämpimänä. Koska entä jos mä haluankin juoda sen?

Mulla on jotenkin rauhallinen olo. Ei oo kiire mihinkään. Ei kiire tehdä mitään. Oon herännyt niin aikasin, että tätä päivää oli tuskin vielä olemassakaan. Pelkästään sellanen arka aavistus. Että tästä saattaa tulla aamu. Tästä saattaa tulla päivä. Ihan kuin todistais jonkun uuden syntyä, koko maailman luomista, kun herää niin aikaisin. Sä näät ja tunnet, kuinka ihmiset pikku hiljaa herää. Ravistelee sen kankeuden itsestään, ja nousee uuteen päivään. Kuinka joku vasta nyt nukahtaa, koska ihan sama kai se on koska nukahtaa ja koska herää. Kunhan vaan nukahtaa ja herää. Mutta se on joko tai. Tässä hetkessä sitä joko havahtuu siihen että on elossa, tai vaipuu tajuttomuuteen.

Ja sille kaikelle rauhallisuudelle ja hitaudelle on vaikea löytää sanoja. Sille miten asiat on, ennen kuin ne on. Ikään kuin jokainen esinekin vielä hakis muotoaan. Kaikki linjat on pehmeitä ja valmiita taipumaan sun tahtosi mukaan. Vasta kun päivä nousee, ne asettuu paikoilleen, ja niistä tulee todellisia ja absoluuttisia. Sohvasta tulee sohva, matosta matto. Ja kaikki ne pienet yksityiskohdat mistä ne muodostuu katoaa. Sä unohdat ne maton monet sävyt, ja sen kaiken pienen hiekan ja roskan mikä peittää sitä ohuena kalvona. Sohvan pehmeyden ja upottavuuden. Koska sun pitää huomioida koko maailma, ja se on niin järkyttävän iso ja laaja, ettei sulle jää aikaa muistaa mistä kaikesta se muodostuu.