Ei aivoissa mitään. Mulle voisi sanoa
mitä vaan, enkä mä osaisi sanoa mihinkään mitään takaisin.
Tuijottaisin vain, jos uskaltaisin, ja hymyilisin. Tänään mä
puhun teoilla ja eleillä, eikä mun sanoilla oo mitään merkitystä.
Tänään vain mun mykkyyteni tarkoittaa jotain.
Ja jos mun on kuitenkin pakko puhua, on
jokainen sana haparoiva ja pakotettu. Ontto ja valheellinen. Koska ne
on kaikki sanoja, jotka ei ilmene mussa luonnostaan, vaan jotka on
istutettu muhun muiden toimesta. Muita varten. Ja kun mä puhun, vain
ne sanat puhuu. Mä itse istun niiden takana ajattelemassa jotain
ihan muuta.
Mutta jos mä heilautan mun kättä,
tai hämennän hernesoppaa, tulee se musta aidosti ja luontevasti.
Ja niistä liikeistä voi nähdä mun todellisen luontoni. Mun
todellisen minäni. Ne ei valehtele tai huijaa. Ne vaan on, ja ne on
täyttä totta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti