Mä peitän sen, ja kätken hyvin. Niin
hyvin etten edes tiedä sen olevan siellä. Se tulee pintaan kun
pysähdyn, mutta vain aavistuksena, eräänlaisena heijastuksena.
Enkä mä tiedä mikä se on. Oon painanut sen niin syvälle, ja
koittanut unohtaa, että kun se tulee esille, en tunnista sitä.
Ja sitten yhtenä aamuna mä herään,
ja se on mussa päästä varpaisiin. Ja mä muistan sen taas. Ja mä
oon surullinen. Koska se on suru.
Ja silti sen kanssa on helpompi olla
kuin ilman sitä. Koska jos mä teeskentelen, ettei sitä ole, muutun
mä joksikin vieraaksi. Ja koska mä en muista kuka mä oon, niin
alan teeskentelemään, että muistan. Muutun heijastukseksi
itsestäni. Heijastukseksi jostain mitä oon joskus ollut. Mutta
koska mä olen nyt enkä joskus, muutun mä vain ontoksi kuoreksi. Ja
vihaan sitä kuorta. Koska vaikka se ulkoapäin näyttää täydeltä,
on se sisältä tyhjä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti