Puoli kuudelta aamulla, musta tuntuu kuin mulla olisi seitsämätsadat eri kasvot. Ja samalla yhdet, jotka ei pysty peittämään niistä yhtäkään. Kahvinkeitin huokaisee aina välillä levottomasti. Siellä on vielä toinen kuppi kahvia, ja mä tiedän etten mä tuu koskaan juomaan sitä. Haluun pitää sen silti lämpimänä. Koska entä jos mä haluankin juoda sen?
Mulla on jotenkin rauhallinen olo. Ei oo kiire mihinkään. Ei kiire tehdä mitään. Oon herännyt niin aikasin, että tätä päivää oli tuskin vielä olemassakaan. Pelkästään sellanen arka aavistus. Että tästä saattaa tulla aamu. Tästä saattaa tulla päivä. Ihan kuin todistais jonkun uuden syntyä, koko maailman luomista, kun herää niin aikaisin. Sä näät ja tunnet, kuinka ihmiset pikku hiljaa herää. Ravistelee sen kankeuden itsestään, ja nousee uuteen päivään. Kuinka joku vasta nyt nukahtaa, koska ihan sama kai se on koska nukahtaa ja koska herää. Kunhan vaan nukahtaa ja herää. Mutta se on joko tai. Tässä hetkessä sitä joko havahtuu siihen että on elossa, tai vaipuu tajuttomuuteen.
Ja sille kaikelle rauhallisuudelle ja hitaudelle on vaikea löytää sanoja. Sille miten asiat on, ennen kuin ne on. Ikään kuin jokainen esinekin vielä hakis muotoaan. Kaikki linjat on pehmeitä ja valmiita taipumaan sun tahtosi mukaan. Vasta kun päivä nousee, ne asettuu paikoilleen, ja niistä tulee todellisia ja absoluuttisia. Sohvasta tulee sohva, matosta matto. Ja kaikki ne pienet yksityiskohdat mistä ne muodostuu katoaa. Sä unohdat ne maton monet sävyt, ja sen kaiken pienen hiekan ja roskan mikä peittää sitä ohuena kalvona. Sohvan pehmeyden ja upottavuuden. Koska sun pitää huomioida koko maailma, ja se on niin järkyttävän iso ja laaja, ettei sulle jää aikaa muistaa mistä kaikesta se muodostuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti