Ja kumpa mulla ei olis kieltä millä
puhua. Kumpa mä vaan osaisin olla hiljaa. Kun mä en osaa tuoda
niitä hetkiä esiin sellaisina kuin ne on. Niitä ajatuksia, niitä
tunteita. Siitä jää aina puuttumaan jotain. Ja samalla kun ne
sanat tippuu mun suusta, mä huomaan kuinka tyhjiksi ne tekee kaiken
sen mikä mun aivoissa oli täyttä. Ja sen toisen eteen heijastuu
vaan kömpelö yritys kuvata sitä, mitä oikeasti oli. Sitä mitä
mä oikeasti halusin sanoa.
Ja kaikki kaunis ja hyvä, mitä mulla
oli muuttu rumaksi ja vieraaksi, enkä mä enää kestä katsoa sitä,
enkä mä enää kestä katsoa itseäni.
Mä haluaisin niin kovasti kertoa sen
miten ne asiat oli, ja meni, ja millasta se on. Miten mä koin sen,
ja miten mä koen kaiken. Kertoa kaiken. Enkä mä tuu koskaan
onnistuun siinä. Siitä jää aina puuttumaan jotain. Mä en tuu
koskaan tavoittamaan sitä kaikkea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti