Joskus vielä tuntuu siltä kun ois elossa. Ja sitten se on sitä, että sä oot tyyni ja hymyilet, ja sun sisällä se juoksee, se juoksee se ahdistus, eikä se pysähdy koskaan. Onnellinen ja rauhallinen, ja susta tuntuu kuin sä voisit kuolla. Ja sä aattelet, et jos se on tällasta et mikään ei enää tunnu miltään, niin kumpa sä kuolisitkin.
Ja jatkuva pelko, ja jatkuva juoksu, ja pelko ja juoksu ja ahdistus. Ja koko ajan se on koko ajan. Se on kun mä keitän aamukahvin ja syön rauhassa sen puuron. Kun mä haen postin ja poljen polkupyörällä sinne jonnekkin. Kun mä katson sua silmiin ja kuuntelen sua, ja käyn mun katseella läpi jokaisen poimun ja painauman sun kasvoissa, ja pakotan itseni ymmärtämään mitä sä sanoit, vaikka toivoin sen olevan joku laulu, jossa vain sävelellä on merkitystä.
Ja kumpa mun ei tarvis koskaan puhua, ja kumpa mun ois turvallinen olla, ja kumpa mä voisin vaan puhua eleillä, ja piirtää mun sormilla kaikki mun tunteet ja ajatukset kaikkien ihoon, sormella ihoon, ja kynällä paperiin, ja kun mä oisin yksin, mä laulaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti