Ois vaan, pois vaan.

Koko päivä lattialla. Koko päivä mä valun tuolin selkänojaa alas. Koko päivä kiukkua ja ahdistusta.

Illalla mä lähden polkeen ulos, ja musta tuntuu kuin mun keuhkot repeis. Ja silti, se pimeys tuntuu hyvältä. Se himmeen katulampun valaisema, kävelytien asfaltin läpi puskeva leskenlehti tuntuu hyvältä.

Pihalla kaikki tuntuu lempeemmältä, ja vähemmän pahalta. Vähemmän suurelta. Jos ois lämpimämpi, mä jäisin vaan nurmikolle makaan. Voispa vaan jäädä nurmikolle makaan, ja maata siinä ikuisuuden, eikä ikinä tarvis lähtee mihinkään. Sellaseen korkeeseen heinikkoon, mikä piilottais sut kokonaan. Eikä kukaan jäis kaipaamaan sua, eikä kukaan muistais sua, ja sä saisit vaan rauhassa olla ja unohtua sinne.

Eikä kukaan sanois, että sä oot kamala tai ihana. Eikä kukaan sanois, että älä koskaan muutu. Tai että sä oot muuttunut niin. Eikä mun tarvis olla mitään mitä kukaan muu haluaa, eikä mun tarvis olla jotain mitä en oo enää ollut vuosiin, tai jotain mitä en oo ollut koskaan. Ois vaan mä, ja lempee tuuli, ja ois vaan, ja ois vaan, ja se kaikki mikä ois vaan riittäis.