ylösalaisin

Se sanoo, että sä oot kaunis. Että sä tuoksut kukkasille, ja sille raikkaalle tuulelle, mikä puhaltaa syksyn ensimäisinä päivinä. Että sä oot kiva ja ihana. Että sä oot jotain erityistä.

Eikä se tunnu missään.

Mutta jos joku kysyy sulta miten sulle menee, niin yhtäkkiä sun tekis mieli vaan alkaa itkemään. Miten mulla menee?  Miten kaikki upeat sanat voikin tuntua niin merkityksettömiltä, ja maailman arkisin kysymys niin ihmeelliseltä.

On vaikeaa alottaa alusta silloin, kun sulla on jo menneisyys.

Tää ilta aaltoilee mun läpi. Välillä väsyttää ihan älyttömästi, välillä ei taas yhtään. Oon ajatellut paljon. Jotenkin kaikki tuntuu vähän selkiävän, pieniä palasia loksahtelee paikoilleen. Mutta kokonaisuus on silti rikkinäinen. Mikään yksittäinen ajatus ei johda mihinkään tyydyttävään ratkaisuun. Ei oo mitään yhtä tietä. Mutta musta tuntuu, että on ehkä jokin tie.

Mä pelkään hirveesti päätyväni väärän vastauksen luo. Jonkun sellaisen keinotekoisen rakkennelman ääreen, mikä tarjoaa hetkittäisen helpotuksen. Jonkinlaisen väliaikaisen tyydytyksen. Mutta mikä ei kuitenkaan oo koko totuus. Pelkään takertuvani ensimmäiseen ratkaisuun, johonkin, ihan mihin vaan, mikä selkeyttäis mulle mitä mä oon ja miksi mä oon. Jotain mihin takertua. Jotain mikä pelastais mut itseltäni, pelastais mut muilta.

Ja sitten mä koko ajan takaraivossani pelkään ja ootan sitä hetkeä, kun huomaan sen totuuden olevan epätäydellinen, ja kaiken mitä mä oon ehtinyt siihen mennessä rakentaa sen päälle sortuvan, katoavan ja muuttuvan mitättömäksi. Arvottomaksi. Ja mä oon taas samassa pisteessä. Vailla minkäänlaista pohjaa, minkäänlaista käsitystä mistään. Epäillen jokasta sanaani, tekoani ja elettäni. Epäillen niiden aitoutta. Tuntien, että vaan se mun sisällä vallitseva tyhjyys on totta, eikä tyhjyys oo mitään. Mä en oo mitään. Ja mä katoan ja kulun pois, ihan kuin mua ei ois koskaan ollutkaan. Jäljelle jää vaan joku aavistus, tunne jonkin puuttumisesta. Jotain sellasta mikä on ihan siinä kielen päällä, mutta mikä ei millään meinaa muodostua sanaksi. Ihan käden ulottuvilla, muttei kuitenkaan.

Puhekyvyn menetys

Mun suusta valuu puuroa. Luulin niitä sanoiksi, mutta lähempi tarkastelu osoittaa niiden olevan puuroa. Sellasta mihin on laitettu veden määrään nähden liikaa kaurahiutaleita, jotta se olisi velliä, mutta liian vähän, jotta se olisi oikeaa hyvää puuroa. Tuloksena on sellanen liisterimäinen ällö massa. Ehkä ne on mun aivot. Sellasta harmahtavaa, iljettävää limaa. Mun aivot vaan valuu mun suusta pihalle, enkä mä osaa tehdä muuta, kun seisoa hölmön näköisenä, ja miettiä, että miten tässä näin kävi. Miten mä voin muutakaan tehdä, kun kaikki mitä mä oon, oon ollut ja tulen olemaan, mun kaikki ajatukset, viimeisetkin järjen rippeet, vaan ulostautuu musta mun silmieni edessä. Kohta en pysty edes ajattelemaan sitä, en mitään, koska mua ei enää ole. Koska mä en pysy elossa ilman aivoja. Eikä aivoja enää oo, on vaan puuroa.

Olla olemassa olemattomassa

Mä nukun kaiken yli. Herään kyllä ajoissa, mutta ummistan silmät ja yritän ryömiä takaisin johonkin, minkä unohdan heti kun lopulta nousen ylös. Mulla on veltto ja välinpitämätön olo. Se, että nukkuu liikaa, on yhtä paha kuin jos nukkuisi liian vähän.

Kun nukkuu liian vähän mieli on sentään edes hetken kirkas. Kun nukkuu liikaa koko päivä menee sumussa, ja tuntuu kuin se uni, jonka ehdit jo unohtaa jatkuisi koko päivän. Vasta seuraavana päivänä sä saat jostain kiinni, ja vasta seuraavana päivänä sä heräät kunnolla. Tänään on ei-mikään-päivä, ja tänään millään ei oo mitään väliä.

On vaikea kirjoittaa rivien väliin jotain sellaista, mikä olisi helpompaa kirjoittaa riveille itselleen.

Pitkästä aikaa, mä taas tunsin jotain. Se oli kasvanut mussa valtavan paineen lailla jo pitkään, lopulta purkautuen muutamaan hiljaiseen parahdukseen. Mutta se tuntu hyvältä. Tuntui hyvältä olla taas hetken ihminen. Ihminen, eikä mikään kuori.

Mä en tiedä tasan tarkkaan mitä se oli. Se oli monta asiaa. Monta asiaa, nitoutuneena niin tiivisti yhteen, että niiden purkaminen tuntuu lähes mahdottomalta. Eikä yötkään auta, sillä mä valvon niin myöhään, että kun lopulta painan pään tyynyyn, oon niin väsynyt, etten mä jaksa enää ajatella, vaan nukahdan heti.

ryppy aamussa

Istun aamuröökillä, ja mua ahdistaa. Oon vielä puoliunessa, ja yritän vetää viivaa unen ja todellisuuden välille. On vaikea hahmottaa mikä on totta, ja mikä yöllä pään sisällä elettyä. En edes muista kunnolla mun unia. On vaan sellasia epämääräisiä tuntemuksia. Välähdyksiä. Irallisia kuvia. Se tekee niiden erottamisen todellisuudesta vielä vaikeammaksi. Mikä siitä, mitä mä muistan on totta, ja mikä kuviteltua. Mitä mä oon oikeasti tehnyt, ja mitä vaan pelännyt tai toivonut?


Hitaasti aamu muuttuu mun päiväksi ja sun iltapäiväksi, ja kaikki ne unet kuluu ohuiksi ja katoaa lopulta kokonaan. Eikä enää oo muuta, kuin makaroonilaatikkoa, ja voi ei mun pitää kohta lähteä tonne sateeseen ostamaan loistevaloputkia.

haluton

Kiire kantapäillä, ja on niin rauhallista.
Kohta pitää lähteä, eikä mun jalat jaksais, haluaisin vaan jäädä tähän. Laittaa silmät kiinni, ja käpertyä matolle. Nähdä luomien takana jotain, minkä toivoisin olevan totta.

Mutta mun pitää avata silmät, nousta ylös, ja laittaa vaatteet päälle. Vilkasta peiliin, ja heittää hiukset korvan taakse. Sulkea ovi, ja juosta rappuset alas. Istua autossa, ja kirota radiota, mikä ei toimi. Ajaa jonnekkin, minne en jaksaisi mennä. Lähteä sieltä jonnekkin mihin en haluaisi, ja juoda siellä jotain mikä saa mut unohtan kaiken mitä en jaksa tai halua.

Mielummin unohtaisin kaiken makaamalla silmät kiinni lattialla.

-

Tuskin elossa,
elää pelossa
ettei olekaan.