Pitkästä aikaa, mä taas tunsin jotain. Se oli kasvanut mussa valtavan paineen lailla jo pitkään, lopulta purkautuen muutamaan hiljaiseen parahdukseen. Mutta se tuntu hyvältä. Tuntui hyvältä olla taas hetken ihminen. Ihminen, eikä mikään kuori.
Mä en tiedä tasan tarkkaan mitä se oli. Se oli monta asiaa. Monta asiaa, nitoutuneena niin tiivisti yhteen, että niiden purkaminen tuntuu lähes mahdottomalta. Eikä yötkään auta, sillä mä valvon niin myöhään, että kun lopulta painan pään tyynyyn, oon niin väsynyt, etten mä jaksa enää ajatella, vaan nukahdan heti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti