Tää ilta aaltoilee mun läpi. Välillä väsyttää ihan
älyttömästi, välillä ei taas yhtään. Oon ajatellut paljon.
Jotenkin kaikki tuntuu vähän selkiävän, pieniä palasia
loksahtelee paikoilleen. Mutta kokonaisuus on silti rikkinäinen.
Mikään yksittäinen ajatus ei johda mihinkään tyydyttävään
ratkaisuun. Ei oo mitään yhtä tietä. Mutta musta tuntuu, että on
ehkä jokin tie.
Mä pelkään hirveesti päätyväni väärän
vastauksen luo. Jonkun sellaisen keinotekoisen rakkennelman ääreen,
mikä tarjoaa hetkittäisen helpotuksen. Jonkinlaisen väliaikaisen
tyydytyksen. Mutta mikä ei kuitenkaan oo koko totuus. Pelkään
takertuvani ensimmäiseen ratkaisuun, johonkin, ihan mihin vaan, mikä
selkeyttäis mulle mitä mä oon ja miksi mä oon. Jotain mihin
takertua. Jotain mikä pelastais mut itseltäni, pelastais mut
muilta.
Ja sitten mä koko ajan takaraivossani pelkään ja ootan
sitä hetkeä, kun huomaan sen totuuden olevan epätäydellinen, ja
kaiken mitä mä oon ehtinyt siihen mennessä rakentaa sen päälle
sortuvan, katoavan ja muuttuvan mitättömäksi. Arvottomaksi. Ja mä
oon taas samassa pisteessä. Vailla minkäänlaista pohjaa,
minkäänlaista käsitystä mistään. Epäillen jokasta sanaani,
tekoani ja elettäni. Epäillen niiden aitoutta. Tuntien, että vaan
se mun sisällä vallitseva tyhjyys on totta, eikä tyhjyys oo
mitään. Mä en oo mitään. Ja mä katoan ja kulun pois, ihan kuin
mua ei ois koskaan ollutkaan. Jäljelle jää vaan joku aavistus,
tunne jonkin puuttumisesta. Jotain sellasta mikä on ihan siinä
kielen päällä, mutta mikä ei millään meinaa muodostua sanaksi.
Ihan käden ulottuvilla, muttei kuitenkaan.
Anteeksi oli pakko kommentoida. Tuo on vaan juuri se mitä olen viimeaikoina miettinyt liikaa "Tuntien, että vaan se mun sisällä vallitseva tyhjyys on totta, eikä tyhjyys oo mitään. Mä en oo mitään. Ja mä katoan ja kulun pois, ihan kuin mua ei ois koskaan ollutkaan. Jäljelle jää vaan joku aavistus, tunne jonkin puuttumisesta"
VastaaPoistaKoska totuus on aina kiinnostava asia. Ja se tyhjyys tuntuu aina vaistomaisesti ja pelottavalla tavalla liittyvän siihen, vaikka kuinka yrittäisi kiistää. Joskus se puskee todella selkeänä läpi, kun on yksin kävelyllä ja palaset loksahtaa paikoilleen edes minutiksi. Sekin tuntuu liittyvän tyhjyyteen. Ja sen tapahtuessa sitä alkaa välttelemään eikä halua vastata mitään konkreettisesti, sillä yrittäessään sanoa "Minun sisälläni oleva tyhjä musta aukko on totta" Niin tuntee taas osuvansa maalista ohi. Mustaan aukkoon liittyvä ahdistus tuntuu ainoastaan osatotuudelta. Se taas mitä sen taakse kätkeytyy pysyy salaisuutena, jota on pakko yrittää ilmaista -vaikka mahdottomuudelta sekin tuntuu.
Kuitenkin ilmaisemalta jättäminen turruttaa niin pahasti, että elämä lakkaa maistumasta ja tuntumasta vain puolinaiselta. BLöblölaaagraagha. Ei tätä voi selittää.
Tosi hyvä merkintä. Tulee sellainen olo ettänyt ollaan asian äärelle. Tee näistä vaikkapa sitä sarjispäivistä. Sulle löytyy instana ainakin yksi fani :)
Hih, kiitos :)) Pitää harkita. Musta on kiva että sä ymmärrät näitä tekstejä, näitä juttuja. Tänään just aamulla mietin, että kun monissa amerikkalaisissa tositv-sarjoissa ne ihmiset vaikuttaa niin tyhjiltä, joltain, minkä päälle vaan on äkkiä sutastu kasa luonteenpiirteitä ja käyttäytymiskaavoja, niin johtuuko se sittenkään siitä, että ne on jotenkin teennäisiä. Vai näkeekö niistä sen oman tyhjyytensä, sen ihmisen tyhjyyden. Sen kuinka yksinkertanen ihminen voi olla, jos se vaan takertuu niihin helppoihin, ulkoapäin määriteltyihin vastauksiin ja ratkaisuihin. Yleisesti hyväksyttäviin luonteeniirteisiin ja uskomuksiin. Ja vaikka sä löytäisitkin jonkun syvemmän merkityksen, niin ootko sä sittenkään niin paljon täydempi? Vai teetkö sä vaan siitä omasta tyhjyydestäs hankalampaa löytää. Peität sen paremmin. Äh joo, tän piti olla yksinkertanen ajatus, mutta se rönsyilee ympäriinsä, kun jos sen joka kolkkaa ei tutki, se jää puutteelliseksi. Jätän sen keskeneräseks nyt tähän, ettei tää kommentti muutu mikskään tajunnanvirtaromaaniks :D
Poista