Kuinka pitkä on muisti, kuinka syvä tunne?

Ja mä oon ajatellut sut loppuun. Kaikki muistot mitä mulla on susta, oon kalunnut läpi niin monta kertaa, ettei luitakaan oo enää jäljellä. Kaikki tunteet, mitä sä mussa herätit oon uudelleen elänyt niin useasti, että jäljellä on vaan tyhjyys, turtumus. Sä et herätä mussa enää mitään. Et mielikuvana, et tunnetilana. Jotta mä voisin tuntea sua kohtaan jotain, jotta sä kohoaisit mun eteen miellyttävänä, pitäisi mun tavata sut taas. Koska niin vähän mä oon viettänyt sun kanssa aikaa, niin vähän aikaa tuntenut sut, että kun en hetkeen nää sua, lakkaat sä melkein olemasta. Jätät jälkees vaan epämääräisen tunteen siitä, että mun mielessä, rinnassa oli hetken aikaa jotain, mikä nyt on poissa.

Muutto

Mun pitäs pakata. Mä vihaan muuttamista. Mun kämppä on tyhjä tila, jossa aika ei liiku. Tää on vielä, mutta kohta ei. Ikään kuin se tulevaisuus, mikä vasta odottaa saapumistaan, oiskin jo täällä. Mutta se ei oo aineellistunut. Se on vaan ajatus, mutta niin voimakas, että se vääristää todellisuuden.

En oo jaksanu siivota viikkoihin. What's the point? Mun lakanat, joskus valkoset, on täynnä kahvitahroja ja jalanjälkiä. Nurkat on täynnä pölyä, ja aina kun laittaa valot päälle, näkee sokeritoukkien hädissään luikertelevan lattialastojen alle piiloon.

Mun tavarat kasaa pikku hiljaa itsensä kasseihin ja pusseihin. Ne valtaa mun lattiat, ja on vaikea liikkua mihinkään. Ei tee mieli olla kotona ollenkaan. Täällä on kamalaa. Keskenerästä. Paikoilleen jähmettynyt liike. Joka puolella minne katon nään vaan asioita mitä mun pitäs tehdä. Pakata astiat. Ottaa ryijy alas seinältä. Testata toimiiko mun eurolla ostama Fleetwood Macin Tango in the night LP. Mulla on niitä nyt kaks. Toinen ei toimi.

Oon vaan maannu sängyllä koko päivän krapulassa ja katsonun Cowboy Bebopia, ja dokumenttia Kiberan slummista. Tehny teetä kurkkuyrtin kukista. Niiden pitäs poistaa kaikki melankolia ja hulluus. Sille ois kai nyt tarvetta. Taidan ottaa verhot alas. Ja pakata jotain. Ehkä mun levyt ja päiväkirjat. Ja pestä pyykkiä. Sit mun naapuri tulee tänne kattoon Game of Thronesia. Pihalla ois niin kaunista. Näin unta, että mua koitettiin iskee sanomalla: "Mun pitää nyt mennä ruokkimaan mun lemmikkikoala, tuutko mukaan?" Ja mä menin. Mun mielestä se oli hellyyttävän läpinäkyvää.

Mullan alla

Sä sanoit ettei sulla ole kotia. Mä avasin mun suuni, ja ennen kun aloin suoltaan mitään filosofista moskaa, sä pysäytit mut, ja sanoit ettet tarkottanu sellasta kotia. Sellasta, mun koti on siellä, missä sydän on. Mun koti on siellä, missä on ne ihmiset jotka tekee kodin. Vaan jotain konkreettista paikkaa. Sä tarkotit konkreettista paikkaa. Kotia. Jotain mikä ois tuttu, ja mihin mennä, mihin palata. Aina vaikka mikä ois. Se ois siellä. Ja se ois sun. Sun koti. Missä aika ois pysähtyny. Ja missä sä voisit olla rauhassa. Mistä sä tuntisit joka ikisen sentin. Mikä ois niin tuttu, että se ois jo melkein osa sua. Enkä mä sanonut mitään. Mua vaan hävetti mun typeryys. Se etten oikeesti kunnellut. Tai osannut kuunnella. Miksen mä sanonut mitään? Mun ois pitänyt sanoa, että koskaan ei oo liian myöhästä hommata kotia. Muuttaa johonkin paikkaan ja tehdä siitä kotia. Että se veis vuosia, mutta se ois mahdollista. Etsis vaan jonkun paikan, mikä tuntuis hyvältä ja asettuis sinne, ja pikku hiljaa se alkais tuntuun kodilta. Pikku hiljaa siihen kasvais kiinni. Että mä voisin perustaa sun kanssa sen kodin. Että tehtäs meen koti jonnekkin. Miks mä en sanonu niin? Miks mä yritin olla fiksu ja filmaattinen? Miks mä yritin olla jotain? Kun sä vaan tarttit, että joku ois kuunnellu sua. Sä vaan tarttit kodin.

Mä en oo täällä enää kun sä tuut takas. Tuuthan sä vielä joskus? Ethän sä vaan katoo kokonaan? Tuun mä joskus. Jonain pimeinä iltoina. Joltain cd-levyltä. Me ei koskaan kadota toisiltamme, muistathan sä sen? Muistan. En unohda koskaan. Mä tuon kukkia sun haudalle. Vielä joskus mä tuon. Onko se ikävä koti, se multa, se maa? Mutta sä oot jo poissa, ja mä en koskaan saa vastausta.

Tunnepiilosilla

Mun aivot liikkuu kahdella eri tasolla. On se tunne ja sen tunteen tietoisesti piiloon painava taso. Jotten mä tuntis sitä, jotten mä ajattelis sitä. Sitä tunnetta itsessään, saati sitä mikä sen tunteen herättää.

Silti se kiemurtelee jossain vaiheessa mun tajuntaan, ja huudan mun ovelle. Sitten onnistun taas peittään sen. Ihan hyvä että se vähän pääsee ulos, ettei se paine mussa kasva kuin tiiviissä höyrykattilassa, ja sitten räjähdä. Parempi aina välillä raottaa kantta ja viheltää.

Silti oon ollut aika tyyni, jopa ajoittain iloinen. Tukahduttamisella voi olla yllättäviä sivuvaikutuksia. Ja toisaalta, oon myös ajatellut erilailla. Itsesuggestioinut itseni näkemään itseni erilailla. Mun kämppä oli eilen niin värikäs. Niin ihmeellinen. Tuntui joltain taialta. Tuntu rakkaudelta. Tän päivän kylmä valo on riisunut sen kaikista valheista, tai kaikista totuuksista. Se tekee kaikesta kliinistä, ikään kuin tää päivä ois vaan välipäivä, mikä on elettävä jotta pääsis siihen johkin tulevaisuudessa elettävään, elämänmakuiseen päivään.

Ja silti, sen pelon, sen surun ja riittämättömyyden tunteen rinnalla, mun pöydällä on vaaleanpunaisia tulppaaneita, ja pihalla sataa lunta.