Mun aivot liikkuu kahdella eri tasolla. On se tunne ja sen tunteen tietoisesti piiloon painava taso. Jotten mä tuntis sitä, jotten mä ajattelis sitä. Sitä tunnetta itsessään, saati sitä mikä sen tunteen herättää.
Silti se kiemurtelee jossain vaiheessa mun tajuntaan, ja huudan mun ovelle. Sitten onnistun taas peittään sen. Ihan hyvä että se vähän pääsee ulos, ettei se paine mussa kasva kuin tiiviissä höyrykattilassa, ja sitten räjähdä. Parempi aina välillä raottaa kantta ja viheltää.
Silti oon ollut aika tyyni, jopa ajoittain iloinen. Tukahduttamisella voi olla yllättäviä sivuvaikutuksia. Ja toisaalta, oon myös ajatellut erilailla. Itsesuggestioinut itseni näkemään itseni erilailla. Mun kämppä oli eilen niin värikäs. Niin ihmeellinen. Tuntui joltain taialta. Tuntu rakkaudelta. Tän päivän kylmä valo on riisunut sen kaikista valheista, tai kaikista totuuksista. Se tekee kaikesta kliinistä, ikään kuin tää päivä ois vaan välipäivä, mikä on elettävä jotta pääsis siihen johkin tulevaisuudessa elettävään, elämänmakuiseen päivään.
Ja silti, sen pelon, sen surun ja riittämättömyyden tunteen rinnalla, mun pöydällä on vaaleanpunaisia tulppaaneita, ja pihalla sataa lunta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti