Mullan alla

Sä sanoit ettei sulla ole kotia. Mä avasin mun suuni, ja ennen kun aloin suoltaan mitään filosofista moskaa, sä pysäytit mut, ja sanoit ettet tarkottanu sellasta kotia. Sellasta, mun koti on siellä, missä sydän on. Mun koti on siellä, missä on ne ihmiset jotka tekee kodin. Vaan jotain konkreettista paikkaa. Sä tarkotit konkreettista paikkaa. Kotia. Jotain mikä ois tuttu, ja mihin mennä, mihin palata. Aina vaikka mikä ois. Se ois siellä. Ja se ois sun. Sun koti. Missä aika ois pysähtyny. Ja missä sä voisit olla rauhassa. Mistä sä tuntisit joka ikisen sentin. Mikä ois niin tuttu, että se ois jo melkein osa sua. Enkä mä sanonut mitään. Mua vaan hävetti mun typeryys. Se etten oikeesti kunnellut. Tai osannut kuunnella. Miksen mä sanonut mitään? Mun ois pitänyt sanoa, että koskaan ei oo liian myöhästä hommata kotia. Muuttaa johonkin paikkaan ja tehdä siitä kotia. Että se veis vuosia, mutta se ois mahdollista. Etsis vaan jonkun paikan, mikä tuntuis hyvältä ja asettuis sinne, ja pikku hiljaa se alkais tuntuun kodilta. Pikku hiljaa siihen kasvais kiinni. Että mä voisin perustaa sun kanssa sen kodin. Että tehtäs meen koti jonnekkin. Miks mä en sanonu niin? Miks mä yritin olla fiksu ja filmaattinen? Miks mä yritin olla jotain? Kun sä vaan tarttit, että joku ois kuunnellu sua. Sä vaan tarttit kodin.

Mä en oo täällä enää kun sä tuut takas. Tuuthan sä vielä joskus? Ethän sä vaan katoo kokonaan? Tuun mä joskus. Jonain pimeinä iltoina. Joltain cd-levyltä. Me ei koskaan kadota toisiltamme, muistathan sä sen? Muistan. En unohda koskaan. Mä tuon kukkia sun haudalle. Vielä joskus mä tuon. Onko se ikävä koti, se multa, se maa? Mutta sä oot jo poissa, ja mä en koskaan saa vastausta.