Toive äänen eksponentiaalisesta katoamisesta promillemäärään nähden

Sun suu käy tyhjäkäynnillä. Hirveä tarve puhua, muttei mitään sanottavaa, ja niimpä sä sanot kaiken sen, mikä olisi parempi jättää sanomatta. Ihan vaan sen takia, että pääset sanomaan jotain.

Ja kaikki puhe sen jälkeen on takeltelavaa änkytystä. Lauseet mitättömiä, ja tyhjänpäiväisiä. Kaikki sanat juoksee sun huuliltasi karkuun, vain jäädäkseen nurkan taa odottamaan jalka ojossa, että sä kävelet niiden ohi ja kompastut. Ja sä kompastut niihin, uudestaan ja uudestaan, kunnes oot lyönyt pääsi niin monta kertaa, että sulla on pahemman luokan aivovamma, ja sun puhe enää yksinkertaista murahtelua. Ja sillon sä oot saavuttanut jonkun korkeamman tason itsetuhon kautta. Autuaan tiedottomana itse siitä, sillä sä et enää tajua mitään.

sä ja mä ja hä ja tä

Mä en pysty enää tuijottamaan minkäänlaista elektronista ruutua. Mun silmiä särkee, ja mun näkökenttäni jakautuu moneksi. Katse harittaa, silmät ei. Tää ristiriita saa mun aivoni särkemään.

Liikaa sua, ja sua ja sua, ja ennen kaikkea liikaa mua. Joka paikassa, kaiken aikaa. Mä koitan vetäytyä siitä jonnekkin, mukautua jonkun sohvan muotoon, mutta mun camouflage ei oo koskaan riittävä. En mä pysty pakenemaan mihinkään toiseen ulottuvuuteenkaan, koska mun silmäni ei toimi, ja mun tajuntani on liian virkeä, jotta voisin nukahtaa.

Enkä mä voi puhua teidän kanssa, koska mun huuleni on rohtuneet, ja mun suunpieleni nykii joka suuntaan. Ne ei oo saaneet hetken lepoa. Mun olotilalle ei oo suun muotoa, ja silti se mun naamionani yrittää koko ajan viestiä jostain.

Ja eniten, ennen kaikkea, toiveena levollinen ilmeettömyys.

Talviturkki

Ajatuksen virta vie aina johonkin järveen. Musta tuntuu tosin, että tää joki haarautuu moneksi, ja jatkuu pitkälle.

Mulla on jotenkin niin hyvä olo. Ja hetkittäin nouseva levottomuus laantuu, kun mä vetäydyn syrjään, ja annan itseni levähtää kirjoissa. Sellaisissa paikoissa, joissa joilla ja järvillä on nimet. Joissa asioilla on joku selkeä, ja ennalta määrätty järjestys. Ne saa mun sykkeeni tasaantumaan, ja vakuuttaa mut siitä, että kaikki on hyvin. Mun on taas helpompi olla.

Mutta aina se levottomuus hiipii takaisin. Muistuttaa mua salatuista toiveista ja unelmista. Taakoista, joiden painoon mä olen jo niin tottunut, etten enää huomaa niitä.

Ja aina mä hiljennän sen levottomuuden, matkaten jonkun toisen levottomuuksiin.

Mä olen jo niin monta kertaa antanut periksi sille kaikelle, katsonut itseäni silmästä silmään. Katsonut, ja hukkunut siihen sineen, luullen, että nyt mä kuolen. Että nyt mä muutun siniseksi ja purppuraiseksi. Että nyt mä en saa enää happea.

Aina mä saan.
Mä olen hukkunut jo niin kauan kuolematta, että ajattelin välillä koittaa pysyä pinnalla. Saada happea ilman kiduksia. Uida sitä virtaa pitkin, ja saada selville, minkä nimiseen järveen mä lasken.

Lihava aamu

Mä olen suihkussa, ja kuvittelen peseväni sen kaiken pois.
Kaikki sanat, kaikki ilmeet ja eleet. Kaiken mitä mä oon koskaan ollut.
Kaiken mitä kukaan on koskaan ollut.
Mä en ole koskaan puhunut yhtäkään sanaa. En koskaan koskenut ketään.
Kukaan ei ole koskaan katsonut mua päin, enkä mä ole ikinä hymyillyt kenellekkään.
Mä olen suihkussa, kunnes mä olen puhdas siitä kaikesta. Niin ohut, ettei mua enää ole.

Kurkkukipuja

Mussa elää sanoja, jotka ilmenee tiukasti vaan fyysisessä muodossa. Mun kieleni hakee paikkaa mun suuni sisällä, mutta ääntä ei kuulu.
Sen sijaan sieltä kuuluu ääniä, joita mä en tunnista omakseni. En mä halua puhua niistä aiheista mitä siellä on. En mä edes tiedä miten ne on sinne päässet. Ikään kuin mä ajattelisin jonkun toisen ajatuksia. Toisen ajatuksia, koska mun omani on vielä niin kehittymättömiä, että ne on lähes olemattomia.