Mikään ei tunnu miltään. Kauniit
hyvät sanat ei tuota mielihyvää. Pahat sanat ei satuta. Oon
tunteiden tyhjiössä. Laitan kuukautissiteitä vessan yläkaappiin,
ja vakuutan itselleni, että se on ohimenevää. Että oon tuntenu
niin paljon viime aikoina, että mun on pakko olla hetki tuntematta
mitään, jotten kuolisi. Jotta kestän. Että se on mun mielen
suojausmekanismi. Että palan eräänlaisella säästöliekillä. Ja
pelkään ettei se oo totta. Pelkään että jään tällaseksi.
Tunnen mä hetkittäin jotain. Turhautumista, ja vihaa. Aika
yksipuolinen tunneskaala.
Ihan kuin oisin unessa. Kaikki tuntuu
niin etäiseltä. Kaikki niin etäisiltä. Tunnun itsekin etäiseltä
itselleni. Ihan kuin oisin jossain näytelmässä. Mutta ei musta
tunnu, että vedän mitään rooliakaan. En vaan oo tässä. En tiedä
missä oon, ja koska tuun sieltä takaisin. Tuunko koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti