aatelma

Niin kauan siitä, kun tänne viimeksi kirjoitin,
niin kauan,
kun sydämeni aukaisin.


Paljon uusia tuulia. On noussut uusia muureja. Uusia pelkoja, ja vanhoja pelkoja. Pelkoja pelkoja pelkoja! Pelkään niin paljon, ja sitten nauran ja se nauru on aitoa, ja se pulppuaa mun sisältä niin kuin silloin joskus. Ja mä päästän noloja ääniä, ja kun mä syön ei haarukka osu mun suuhun, ja lusikasta tippuu puuroa pöydälle. Ja sitten mä oon kova ja mua ärsyttää, ja mä en osaa ottaa kaikkia huomioon, ja tasapainoilen omien ja muiden tarpeiden välillä löytämättä tasapainoa.

Joskus iltaisin tuntuu, että sekoan, ja sitten laitan radion päälle ja kynttilöitä palamaan, ja neulon ja sanon, että sekoa vaan. Ja sitten mä rauhotun. Ja oon herkkä ja hento, ja pienikin tuulahdus vois kaataa mut. Ja toisina päivinä oon jykevä kun tammi. Enkä tiedä mitä mä oon. En tiedä millainen mä oon, ja samalla kai tiedän kuitenkin. Ne kaksi voimaa taistelee mussa, ja oon aina aatellu, että ne on toisensa poissulkevia. Että jossain vaiheessa toinen voittaa ja toinen häviää. Mutta en mä oo mikään skitsofreenikko, jonka sisällä asuu kaksi ihmistä. Mä oon yksi, ja ne on mun eri puolia, ja ei kai niitä voi sillon laittaa tappaan toisiaan, vaan niiden pitäs solmii sovinto, ja oppii elämään rinta rinnan. Se herkkyys ja hiljaisuus, ja se energia ja voima.

Koska musta tuntuu, että se liekki mikä mun sisällä on joskus palanut, jonka vuodet melkein sammutti, on taas pikku hiljaa syttynyt palamaan.

Mies kirjastossa

Niin paljon sisällä. Koko ajan vaan lisää ja lisää ja lisää. Ja vaikka musta tuntuu että mä päästän myös ulos, tuntuu ettei mitään tuu. Ei mitään tuu. Ja kirjastossa, lautapelihyllyn luona, joku mies mutisee itekseen. Lapsi haluaa Aliaksen ja sen isä sanoo, ettei se saa sitä, koska ei osaa lukea. Se mies sanoo, ehkä sille isälle, ehkä itekseen, jotain lukemisen oppimisesta. Mä sanon jotain, en muista enää mitä, varmaan että lukemallahan sitä oppii. Se sanoo, että Aku Ankkoja lukemalla oppii. Mä sanon, että mun eka kirja oli Peppi Pitkätossu. Se tulee ihan lähelle, liian lähelle. Sillä on Karhun paita, ja avainketju. Risuparta ja silmälasit. Mä astun askeleen taaksepäin, ja se askeleen eteenpäin. Se alkaa puhumaan siitä kuinka Peppi oli anarkisti, ja se puhuu siitä, kuinka se ei kuitenkaan ollut paha, vaan hyväsydäminen, ja että lopulta Tommin ja Annikankin äiti näki sen ja päästi lapsensa sen kanssa seikkailemaan merille. Oon samaa mieltä. Astun askeleen taaksepäin, se askeleen eteenpäin. Mua ahdistaa. Miks sen pitää olla niin lähellä. Se alkaa puhumaan siitä kuinka Peppi ja sen ystävät söi niitä pillereitä, ettei ne kasvais aikuisiksi, ja että kuinka kaikki loppui siihen. Ja että kuinka ne sitten aikuistui. Ja Annikalla alko menkat ja se alko kiinnostuun pojista, ja Tommi tytöistä, ja kuinka Pepilläkin alko menkat. Mutta että Peppi ei varmasti pitänyt pojista, eikä se varmaan lepakkokaan ollut. Mä sanon, että mun mielestä Peppi ois ihan hyvin voinu olla lesbo. Se ei oo samaa mieltä. Se sanoo, että Peppi on sellanen joka ois kiinnostunu astrologiasta ja kaikenlaisesta New Age -touhusta. Astun askeleen taakse.Tää on kirjasto. Kirjastossa pitää olla hiljaa. Rakastan kirjastoja. Tää mies pilaa kaiken. Se astuu lähemmäs mua. Mä ristin kädet mun rinnalle. Mua ahdistaa. Miksei se voi jättää mua rauhaan. Se haluu alkaa puhuun viisikoista, ja siitä kuinka Pauli oli oikeesti Paula. Sanon että vihaan viisikkoja, enkä oo lukenu niitä, etten voi keskustella tästä aiheesta. Miten voit vihata niitä, jos et oo lukenu, se kysyy. Koitin. Joskus koitin, eikä siitä tullut mitään. Se tuntuu luovuttavan. Alkaa miettimään paljon kello on. Mä astun muutaman askeleen sen ohi. Sanon hyvää kesää, ja se meinaa vielä alkaa puhuun jotain säästä. Antohan se meille lopulta hyvät ilmat. Joo, niin anto. Liikun taas pari askelta pois päin. Toivottavasti vaan jatkuis näin. Joo, toivotaan. Moi moi, pujahdan hyllyjen väliin, ja mutkittelen sarjakuvaosastolle. Kyyristyn alahyllylle, ja tasaan mun hengityksen. Kierrän toiselle puolelle ja otan yhden mielenkiintoisen paksun sarjisalbumin. Istun ikkunan viereiselle penkille, ja alan lukemaan, ja koitan unohtaa sen kamalan miehen. Mutta se jää kiertään mun kehoon, ja toivon, että voisin repiä jalkani irti.

Se biisi

Mä haluisin vaan maata silmät kiinni ja kuunnella sitä biisiä.

Sitä biisiä sitä biisiä mistä tulee se fiilis. Just se fiilis, mikä oli sillon joskus.

Ja sit se on taas nyt, ja ehkä se on oikeestikin vielä joskus. Niin se biisi saa sut ainakin uskoon. Uskoon, että se joskus ollut hetki on vieläkin ja jatkuu ikuisesti. Ja se tuntuu hyvältä.

Oisimpa tässä, tuntisimpa jotain

Mikään ei tunnu miltään. Kauniit hyvät sanat ei tuota mielihyvää. Pahat sanat ei satuta. Oon tunteiden tyhjiössä. Laitan kuukautissiteitä vessan yläkaappiin, ja vakuutan itselleni, että se on ohimenevää. Että oon tuntenu niin paljon viime aikoina, että mun on pakko olla hetki tuntematta mitään, jotten kuolisi. Jotta kestän. Että se on mun mielen suojausmekanismi. Että palan eräänlaisella säästöliekillä. Ja pelkään ettei se oo totta. Pelkään että jään tällaseksi. Tunnen mä hetkittäin jotain. Turhautumista, ja vihaa. Aika yksipuolinen tunneskaala.

Ihan kuin oisin unessa. Kaikki tuntuu niin etäiseltä. Kaikki niin etäisiltä. Tunnun itsekin etäiseltä itselleni. Ihan kuin oisin jossain näytelmässä. Mutta ei musta tunnu, että vedän mitään rooliakaan. En vaan oo tässä. En tiedä missä oon, ja koska tuun sieltä takaisin. Tuunko koskaan.