Itsestään ilman itseään

Mä peitän sen, ja kätken hyvin. Niin hyvin etten edes tiedä sen olevan siellä. Se tulee pintaan kun pysähdyn, mutta vain aavistuksena, eräänlaisena heijastuksena. Enkä mä tiedä mikä se on. Oon painanut sen niin syvälle, ja koittanut unohtaa, että kun se tulee esille, en tunnista sitä.

Ja sitten yhtenä aamuna mä herään, ja se on mussa päästä varpaisiin. Ja mä muistan sen taas. Ja mä oon surullinen. Koska se on suru.

Ja silti sen kanssa on helpompi olla kuin ilman sitä. Koska jos mä teeskentelen, ettei sitä ole, muutun mä joksikin vieraaksi. Ja koska mä en muista kuka mä oon, niin alan teeskentelemään, että muistan. Muutun heijastukseksi itsestäni. Heijastukseksi jostain mitä oon joskus ollut. Mutta koska mä olen nyt enkä joskus, muutun mä vain ontoksi kuoreksi. Ja vihaan sitä kuorta. Koska vaikka se ulkoapäin näyttää täydeltä, on se sisältä tyhjä.

Tänään mua pitää katsella, ei kuunnella.

Ei aivoissa mitään. Mulle voisi sanoa mitä vaan, enkä mä osaisi sanoa mihinkään mitään takaisin. Tuijottaisin vain, jos uskaltaisin, ja hymyilisin. Tänään mä puhun teoilla ja eleillä, eikä mun sanoilla oo mitään merkitystä. Tänään vain mun mykkyyteni tarkoittaa jotain.

Ja jos mun on kuitenkin pakko puhua, on jokainen sana haparoiva ja pakotettu. Ontto ja valheellinen. Koska ne on kaikki sanoja, jotka ei ilmene mussa luonnostaan, vaan jotka on istutettu muhun muiden toimesta. Muita varten. Ja kun mä puhun, vain ne sanat puhuu. Mä itse istun niiden takana ajattelemassa jotain ihan muuta. 

Mutta jos mä heilautan mun kättä, tai hämennän hernesoppaa, tulee se musta aidosti ja luontevasti. Ja niistä liikeistä voi nähdä mun todellisen luontoni. Mun todellisen minäni. Ne ei valehtele tai huijaa. Ne vaan on, ja ne on täyttä totta.