Se biisi

Mä haluisin vaan maata silmät kiinni ja kuunnella sitä biisiä.

Sitä biisiä sitä biisiä mistä tulee se fiilis. Just se fiilis, mikä oli sillon joskus.

Ja sit se on taas nyt, ja ehkä se on oikeestikin vielä joskus. Niin se biisi saa sut ainakin uskoon. Uskoon, että se joskus ollut hetki on vieläkin ja jatkuu ikuisesti. Ja se tuntuu hyvältä.

Oisimpa tässä, tuntisimpa jotain

Mikään ei tunnu miltään. Kauniit hyvät sanat ei tuota mielihyvää. Pahat sanat ei satuta. Oon tunteiden tyhjiössä. Laitan kuukautissiteitä vessan yläkaappiin, ja vakuutan itselleni, että se on ohimenevää. Että oon tuntenu niin paljon viime aikoina, että mun on pakko olla hetki tuntematta mitään, jotten kuolisi. Jotta kestän. Että se on mun mielen suojausmekanismi. Että palan eräänlaisella säästöliekillä. Ja pelkään ettei se oo totta. Pelkään että jään tällaseksi. Tunnen mä hetkittäin jotain. Turhautumista, ja vihaa. Aika yksipuolinen tunneskaala.

Ihan kuin oisin unessa. Kaikki tuntuu niin etäiseltä. Kaikki niin etäisiltä. Tunnun itsekin etäiseltä itselleni. Ihan kuin oisin jossain näytelmässä. Mutta ei musta tunnu, että vedän mitään rooliakaan. En vaan oo tässä. En tiedä missä oon, ja koska tuun sieltä takaisin. Tuunko koskaan.