Tää ilta aaltoilee mun läpi. Välillä väsyttää ihan
älyttömästi, välillä ei taas yhtään. Oon ajatellut paljon.
Jotenkin kaikki tuntuu vähän selkiävän, pieniä palasia
loksahtelee paikoilleen. Mutta kokonaisuus on silti rikkinäinen.
Mikään yksittäinen ajatus ei johda mihinkään tyydyttävään
ratkaisuun. Ei oo mitään yhtä tietä. Mutta musta tuntuu, että on
ehkä jokin tie.
Mä pelkään hirveesti päätyväni väärän
vastauksen luo. Jonkun sellaisen keinotekoisen rakkennelman ääreen,
mikä tarjoaa hetkittäisen helpotuksen. Jonkinlaisen väliaikaisen
tyydytyksen. Mutta mikä ei kuitenkaan oo koko totuus. Pelkään
takertuvani ensimmäiseen ratkaisuun, johonkin, ihan mihin vaan, mikä
selkeyttäis mulle mitä mä oon ja miksi mä oon. Jotain mihin
takertua. Jotain mikä pelastais mut itseltäni, pelastais mut
muilta.
Ja sitten mä koko ajan takaraivossani pelkään ja ootan
sitä hetkeä, kun huomaan sen totuuden olevan epätäydellinen, ja
kaiken mitä mä oon ehtinyt siihen mennessä rakentaa sen päälle
sortuvan, katoavan ja muuttuvan mitättömäksi. Arvottomaksi. Ja mä
oon taas samassa pisteessä. Vailla minkäänlaista pohjaa,
minkäänlaista käsitystä mistään. Epäillen jokasta sanaani,
tekoani ja elettäni. Epäillen niiden aitoutta. Tuntien, että vaan
se mun sisällä vallitseva tyhjyys on totta, eikä tyhjyys oo
mitään. Mä en oo mitään. Ja mä katoan ja kulun pois, ihan kuin
mua ei ois koskaan ollutkaan. Jäljelle jää vaan joku aavistus,
tunne jonkin puuttumisesta. Jotain sellasta mikä on ihan siinä
kielen päällä, mutta mikä ei millään meinaa muodostua sanaksi.
Ihan käden ulottuvilla, muttei kuitenkaan.
