menkkamanaus

Se tavailee mun vatsani muotoja, etsii jotain ulospääsyä, mutta mun maha on kiintee, pehmeen kiintee, naisen maha, ei mikään teräsmaha, mut umpinainen yhtä kaikki, ei se pääse sieltä pois. Miksei se voi käyttää sitä tavallista reittiä? Luulis sen olevan jo tuttu. Ja se menee ylös ja alas, jos suusta tulis ulos. Ei saa, yhyy! Älä kiusaa toista, sä oot piinannu mua jo vaikka kuinka kauan, saanut mut epäileen itseäni. Mikä lähtee musta, ja mikä tulee susta? Ja voisiks sä lähtee jo pihalle musta!

Mussa sähisee. Mussa sata miljoonaa rakettia. Enkä mä tiedä polttaako ne mun sisukseni arpikudokselle, vai eikö mun maksa oo koskaan nähnyt mitään kauniimpaa.

Tunnevamma

Mun askel on rivakka ja päättäväinen, ja mun otsalla hikoilee kiire. Tai enneminkin idea kiireestä, oikeasti mä kohtelen aikaa aika välinpitämättömästi. On vaan näitä hetkiä, kun mä oon kevyt ja kaikki värit yhtä aikaa. Ja sitten on kaikki se pimeä aine siinä välissä, kaikki se mitä mä enimäkseen oon.

Mä istun alas, ja mun sydän tykyttää lujaa. Hieron hikeä niskasta, ja yritän etsiä jotain mitä katsella. Tärisen, ja mun jalka alkaa käydä.  Tää on kamalaa, ja ihanaa, tää on jotain. Jotain muutakin, kun että mä vaan istun, eikä mulla oo  mitään, paitsi katoavan pieni tietoisuus siitä, että mikään ei liikuta mua, kosketa mua. Mikään mun ulkopuolinen ei oo mitään, koska se on niin paljon, että mä oon poissulkenut sen. Kehittänyt itselleni vaikeuden selvitä edes yksinkertaisimmista elämää ylläpitävistä toimista. Luonut itselleni mahdottomaksi kiinnostua ulkoisesta maailmasta, koska silloin mä lakkaan olemasta olemassa. Ikään kuin mä kadottaisin tietoisuuden itsestäni, jos en herkeämättä ajattelisi sitä. Ja jokainen hetki, kun joku saa ohjattua mun mieleni muualle, mä herään hetkeksi eloon, mutta aina mä kuolen uudestaan. Uudestaan ja uudestaan. Enkä mä tiedä miten päästä tästä metaforisesta itsemurhasta eroon.