Niin kauan siitä, kun tänne viimeksi kirjoitin,
niin kauan,
kun sydämeni aukaisin.
Paljon uusia tuulia. On noussut uusia muureja. Uusia pelkoja, ja vanhoja pelkoja. Pelkoja pelkoja pelkoja! Pelkään niin paljon, ja sitten nauran ja se nauru on aitoa, ja se pulppuaa mun sisältä niin kuin silloin joskus. Ja mä päästän noloja ääniä, ja kun mä syön ei haarukka osu mun suuhun, ja lusikasta tippuu puuroa pöydälle. Ja sitten mä oon kova ja mua ärsyttää, ja mä en osaa ottaa kaikkia huomioon, ja tasapainoilen omien ja muiden tarpeiden välillä löytämättä tasapainoa.
Joskus iltaisin tuntuu, että sekoan, ja sitten laitan radion päälle ja kynttilöitä palamaan, ja neulon ja sanon, että sekoa vaan. Ja sitten mä rauhotun. Ja oon herkkä ja hento, ja pienikin tuulahdus vois kaataa mut. Ja toisina päivinä oon jykevä kun tammi. Enkä tiedä mitä mä oon. En tiedä millainen mä oon, ja samalla kai tiedän kuitenkin. Ne kaksi voimaa taistelee mussa, ja oon aina aatellu, että ne on toisensa poissulkevia. Että jossain vaiheessa toinen voittaa ja toinen häviää. Mutta en mä oo mikään skitsofreenikko, jonka sisällä asuu kaksi ihmistä. Mä oon yksi, ja ne on mun eri puolia, ja ei kai niitä voi sillon laittaa tappaan toisiaan, vaan niiden pitäs solmii sovinto, ja oppii elämään rinta rinnan. Se herkkyys ja hiljaisuus, ja se energia ja voima.
Koska musta tuntuu, että se liekki mikä mun sisällä on joskus palanut, jonka vuodet melkein sammutti, on taas pikku hiljaa syttynyt palamaan.
