Pystymättä hallitsemaan suutaan, silmiään, käsiään.

Ja yhteen tarinaan, yhteen sanaan liittyy jo niin paljon enemän kuin se äänne mikä siitä pääsee. Merkityksiä merkityksien takana, ja vain harvan korvaan kantautuu se kaikki mikä siihen liittyy. Siksi toista ihmistä on niin vaikea ymmärtää. Ja jonkun näennäisesti loukkaavan ja halventavan taakse voi jopa piiloutua kohteliaisuus. Ja sitten on selviä loukkauksia, joista ei voi erehtyä. Paitsi jos ei luota korviinsa. Mä en oikein luota mihinkään, ja mä uskon vain hetkittäiseen onneen. Mutta niitä hetkiä on monta, sillä elämä on hetkistä nidottu, ja mun peittoni ylettyy varpaitten yli. Ja ne keille mä paljastan sieluni kaikessa kauneudessaan, ei nää sitä, ja samalla joku ulkopuolinen näkee heti mun sisimpääni. Se näkee kaiken sen kauneuden ja tuskan, vaikka mä en edes sano sille mitään, ja ehkä juuri siksi. Mä en ehdi peittää sitä kaikella sillä paskalla mitä mä oon, ja se on kaunis. Niin kuin kaikkien sielut on. Kauniita ja puhtaita. Pelkät sielut, riisuttuna ihmisestä. Sillä ihminen on ruma, ja mä olen ruma, sillä mä olen ihminen.