Liikaa on matkaa aivoista suuhun, liikaa aivoista sormiinkin.

Mä aukaisin sulle mun sanoilla oven, mutta sanat oli väärät ja aukaisin vain kolon.

Et halunnut mennä koloon, koska se oli pimeä ja kylmä, ja nyt mä juoksen ympäriinsä ettimässä lautoja ja nauloja, jotta voin vasaroida sen umpeen. Anna kun mä ajatusteni avainnipusta koitan löytää ne oikeat sanat. Koska en mä haluuu työntää sua kuoppaan. Mä haluun päästää sut sisään. Joten älä ihan vielä kävele sinne viimaan! Älä kaiva sitä pipoa talvivaatelaatikosta! Tuu mun luo ja mennään sisään ja juodaan teetä ja katellaan draamaa ja nauretaan ja nukutaan talven yli. Nukutaan kevääseen asti. Nukutaan siihen asti, että mun on parempi olla. Nukutaan, koska mä en uskalla nukkua yksin, sillä pelkään etten enää koskaan herää. En oo nukkunu viikkoihin, ja mua väsyttää ihan hirveästi. Joten tuu mun luo nukkumaan. Ollaan vaan ihan hiljaa ja maataan, maataan pahimman yli.

tunnoton

Sä olit joskus niin pehmee, ja susta on tullut niin kova. Se kuori sun ympärillä saa sut näyttään suuremmalta kuin sä oot, mutta mä nään sut kynsimässä tietäs ulos. Sä kuolet sinne. Itsesi sisään. Ja sä luulet, että se on sulle hyväksi.

partalo

Ja se epäaitous ikään kuin vain kasvoi mun ympärilleni. En mä tiedä miten se kävi, tai koska, mutta se kävi. Se kasvoi muhun niin kuin parta kasvaa miehelle. Se kasvoi ja kävi tiheämmäksi ja tuuheammaksi kunnes mua ei meinannut enää näkyä. Mua ei meinannut enää näkyä, mutta siellä mä olin, siellä alla, enkä mä osannut ajaa sitä pois.

Pako itsestä.

Silmässäni sipulia, suolessani ripulia.
Menen vessaan itkemään.

Pystymättä hallitsemaan suutaan, silmiään, käsiään.

Ja yhteen tarinaan, yhteen sanaan liittyy jo niin paljon enemän kuin se äänne mikä siitä pääsee. Merkityksiä merkityksien takana, ja vain harvan korvaan kantautuu se kaikki mikä siihen liittyy. Siksi toista ihmistä on niin vaikea ymmärtää. Ja jonkun näennäisesti loukkaavan ja halventavan taakse voi jopa piiloutua kohteliaisuus. Ja sitten on selviä loukkauksia, joista ei voi erehtyä. Paitsi jos ei luota korviinsa. Mä en oikein luota mihinkään, ja mä uskon vain hetkittäiseen onneen. Mutta niitä hetkiä on monta, sillä elämä on hetkistä nidottu, ja mun peittoni ylettyy varpaitten yli. Ja ne keille mä paljastan sieluni kaikessa kauneudessaan, ei nää sitä, ja samalla joku ulkopuolinen näkee heti mun sisimpääni. Se näkee kaiken sen kauneuden ja tuskan, vaikka mä en edes sano sille mitään, ja ehkä juuri siksi. Mä en ehdi peittää sitä kaikella sillä paskalla mitä mä oon, ja se on kaunis. Niin kuin kaikkien sielut on. Kauniita ja puhtaita. Pelkät sielut, riisuttuna ihmisestä. Sillä ihminen on ruma, ja mä olen ruma, sillä mä olen ihminen.

yli laidan

Perjantai - tarviin apua
kaljaa - kepua

Farssi

Mun päässä on jotain vikaa. Eikä oo, hei eikä oo, älä sano tollasta. No ei ookkaan, mutta joskus asiat on vaan helpompi ilmaista yksinkertaisesti. Mä pakenen vastuuta, jotta voisin taas kohdata sen. Mä oon jokaisen sanani mittainen, kunnes kyllästyn siihen ja kyllästyn itseeni ja kadotan motivaationi. Sitten mä petän kaiken ja kaikki, kunnes tunnen itseni niin kurjaksi, ettei mikään muu paranna mun oloani, kuin se että otan itseäni niskasta kiinni. Niskasta kiinni, ja mun motivaationi palautuu, ja hetken aikaa mä olen taas mallioppilas ja malli-ihminen. Mutta ilman hetkittäistä rappiota, mä en vois koskaan olla hyvä, joten loppupeleissä mä olen vain ihminen, enkä malli oikein mistään.

Sä olet enemän kuin pelkkä sielu.

Me astutaan hämyiseen saliin, mikä tuoksuu puusaunalta. Kaikilla on villasukat.
Hymyilevä nainen, jonka parhaat päivät on selvästi jo takana päin, toivottaa meidät tervetulleiksi, ja pyytää mustaa valkoiselle. Myöhemmin mua kaduttaa, että kirjoitin puhelinnumeroni yhteystietoihin, koska en aio tulla tänne enää koskaan.
Sillä on leopardikuvioinen samettitoppi, ja se näyttää juuri sellaiselta naiselta, mistä vanhat miehet kirjoittaa eroottisia tarinoita. Se kertoo meille miten lantiota pyöritetään oikein, ja kuinka mikään ei saa näyttää liioitellulta. Kuinka olla kaunis, naisellinen ja viehkeä. Mä yritän liikkua samanlailla kun se, mutta mun keho tekee mitä se mielii, ja kaikkeista vähiten se on sitä, mitä mä haluaisin sen tekevän. Mä turhaudun, ja tylsistyn tunnin hitaaseen tempoon. Tunnin, joka on puolitoistatuntia. Mä haluan pois, mun lantiokaan ei tottele mua.

Ja silti mä opin kehostani enemän kuin koskaan koko elämäni aikana.